Tekemisen ja olemisen symbioosi

Lopullinen sysäys tähän kirjoitukseen lähti ystäväni Insta-postauksesta, kun hän oli olosuhteiden pakosta joutunut antamaan periksi määrätietoisesta tekemisestä, jopa suorittamisesta, nimittäin uuden kodin remontin edistämisestä, ja hyväksymään tilanteen. Ystäväni on syvällinen pohdiskelija ja postauksessaan hän kiteyttää mielestäni hyvin sitä maailmaa, jossa elämme: tekemisten, suoritusten ja tulosten määrittämää maailmaa. Sain luvan lainata ystäväni postausta, ja näin hän kirjoittaa: ”On erittäin vaikeaa hyväksyä sitä, ettei pysty osallistumaan… syyllisyys ja huonommuudentunto pyrkii nostamaan päätään. Tämä tietysti kertoo siitä, että omaa arvoaan mittaa paljolti tekemisen kautta. Siitä olisi syytä oppia pois tai ainakin armollisemmin asiaan suhtautua.”

Suoritus- vai olemislähtöiset tavoitteet?

Ystäväni pohdinta edustaa oman empiirisen kokemukseni mukaan valtavirtaa. Työssäni huomaan, että halutessaan kehittää itseään, ihmisillä on ensisijaisesti mielessä se, miten he muuttavat toimintaansa ja tekemistään ja miten se saavat enemmän aikaiseksi. Moni määrittää itsensä hyvin pitkältä aikaansaannostensa ja saavutustensa perusteella, ja näihin liittyvät myös kaikki epäonnistumisen tunteet. En etene uralla, en hallitse terveellisiä elämäntapoja, en osaa nukkua, en saa mitään järkevää aikaiseksi, aikani ei riitä mihinkään jne. Muutostavoitteet on tietysti helpointa kiinnittää konkreettisiin asioihin ja toimintaan, mutta mitä, jos ne pohjimmiltaan kiinnitettäisiinkin siihen, kuka haluaa olla? Vaikka muutos ja kehitys tapahtuu tekojen kautta, vastaus tähän ydinkysymykseen tulisi olla taustalla hyvin kirkkaana. Kun sitten kysyn valmennettaviltani kysymyksiä, jotka liittyvät heihin itseensä ihmisinä, usein vastassa on aluksi syvä hiljaisuus. Hiljaisuudessa ei ole mitään väärää. Se vain osoittaa, miten vaikeaa meidän on puhua siitä, mitä ja keitä me olemme, mikä itsessämme määrittää meitä, mikä meissä on arvokasta. Miten määritämme itseämme sen perusteella, keitä olemme sen sijaan, että mitä teemme?

Suorituksiin liittyvä maailmankatsomus ja ihmisenä määrittyminen opitaan jo varhain. Kun vielä taaperoikäiseltä lapselta kysytään, että ”Kukas se siinä on?”, kouluiän lähestyessä lapsilta kysytäänkin jo, että ”Mikäs sinusta tulee isona?”, ”Mitäs sinä olet tänään tehnyt?”, ”Mitä sinä harrastat?” tai ”Miten kokeet menivät?” Siis tekemiseen ja suoriutumiseen liittyviä kysymyksiä, joista totta kai suurin osa on luontevaa päivittäistä ja välittävää vuorovaikutusta. Ilmiön ongelma ei olekaan nämä esitetyt kysymykset, vaan ne, joita ei esitetä. Ne, jotka liittyvät ihmiseen ihmisenä: Mikä on ollut tänään sinulle tärkeää? Miltä sinusta tuntui tehdessäsi sitä? Mitä huomasit, kun teit sitä? Mitä näet, kun katsot ympärillesi? Onneksi sentään vanhempainvarteissa puhutaan nykyään myös lapsesta tai nuoresta yksilönä, hänen luonteenpiirteistään, arvomaailmastaan ja ominaisuuksistaan. Lyhyesti, mutta puhutaan.

Suorittaminen ja tekemisten määrittämä elämä kiihtyy iän karttuessa. Jo lasten harrastuksissa kilpaillaan siitä, kuka suoriutuu parhaiten, työelämässä mitataan tuloksia ja saavutuksia, tutkintoja ja urapolkuja. Kuka rakentaa omakotitaloa, kuka kerää matkapäiväkirjaansa mahdollisimman monta maata. Suorittamisen kiihkein vaihe on yleensä ruuhkavuosissa, kun luodaan (siis tehdään) uraa, pidetään yllä ammatillista osaamista, kuskataan ja kannustetaan lapsia harrastuksissa, pestään pyykkiä ja vielä pidetään huolta perheen edes jollain lailla terveellisestä ruokavaliosta. Hyvä elämä määrittyy tällöin hyvin pitkältä ulkoisten tekijöiden ja paineiden perusteella: Olen hyvä ihminen, kun teen näin ja minulla on tämä ja tämä. Minun pitäisi vielä tehdä sitä ja tätä.

Arvokompassi hukassa?

Tietenkään asia ei ole mustavalkoinen eikä tekemisessä ja toiminnassa itseisarvoisesti ole mitään pahaa silloin, kun tekeminen ja aikaansaannokset tukevat sitä, keitä me oikeasti olemme, emmekä määrity ihmisenä väärin perustein. Kyse onkin mielestäni tasapainosta, jossa paitsi suorituksemme, ennen kaikkea se, mitä olemme, määrittävät meitä yksilöinä ja osana yhteisöä. Hyvinvoinnin näkökulmasta ongelma syntyykin silloin, kun itsetuntemus on hukassa, omat arvot hauduttu syvälle suorittamisen syövereihin ja elämäämme ohjaavat erilaiset ulkoiset paineet ja tekijät. Mietimme silloin helposti, että ”Miltä tämä näyttää muiden silmissä?” sen sijaan, että pohtisimme ”Mitä minulla on ja kuka minä olen?”

Mietitäänpä vaikka sosiaalista mediaa. Valtavirta sosiaalisen median sisällöstä on postauksia tekemisistä, saavutuksista ja oman elämän huippuhetkistä. Itse nautin lukiessani ihmisten ilosta, onnistumisista ja katsellessani ihania reissukuvia somessa. Silti väkisin pysähdyn miettimään sitä, että onko somen sisältö linjassa kyseisen ihmisen elämänarvojen kanssa: kuka hän oikeasti on, ja miten erilaiset suoritukset, aikaansaannokset ja muu elämänsisältö liittyvät häneen ihmisenä. Mitä ja kuka hän on silloin, kun hän ei tee mitään? Tämä jää somessa usein rivien väliin, kun painotus on siinä, mitä tapahtui, mitä tehtiin ja mitä saatiin aikaiseksi. Harva kertoo, miltä somekuvan hetkessä tuntui, mitä havaitsi itsessään tai mitä oppi. En väitä, etteikö tätäkin esiintyisi, mutta harvemmin.

Kuka sinä olet silloin, kun et tee mitään? Ja kun teet asioita, mistä lähtökohdista toimit? Teetkö asioita siksi, että saisit paljon aikaiseksi, ja sen kautta muiden huomion ja arvostuksen ihmisenä? Vai teetkö asioita, joissa olet kiinni hetkessä ja nautit ennen kaikkea itse tekemisestä pohtimatta sen tarkemmin, mitä muut ajattelevat lopputuloksista? Tekeminen ja oleminen ovat yhtä silloin, kun olemme läsnä hetkessä ja elämän kokeminen tapahtuu jokaisessa hetkessä. Ulkosyntyinen suorittaminen tähtää usein johonkin, joka on tulevaisuudessa, oleminen tapahtuu nyt. Olemisella en tarkoita tässä välttämättä passiivista istumista tai makaamista, vaan sitä, että olemme läsnä siinä, mitä ikinä teemmekään. Toki joskus on ihan tervettä myös vain olla itsensä kanssa ja tunnustella mieltä, kehoa ja ajatuksia. Koko ajan ei tarvitse tehdä jotain.

Irtipäästämisen ihanuus

Jotten tule väärinymmärretyksi, uskon ehdottomasti tavoitteellisuuteen, ja että tavoitteita asettamalla ja niitä saavuttamalla kokee onnellisuutta, merkityksellisyyttä ja tervettä itsetunnon kohotusta. Ja tavoitteeseen pääsee vain toimimalla, eli tekemällä asioita. Olemisen ihanuus piilee jokaisessa hetkessä kohti tavoitetta. Mitä tapahtuu hetkessä? Miltä tuntuu juuri nyt? Mitä tapahtuu, jos en tee koko ajan jotain ja kamppaile väkisin kohti tavoitettani? Voinko päästää hetkeksi irti? Suorittamiseksi tekeminen menee juuri sillä hetkellä, kun tunnet, että joudut puskemaan väkisin. Oma polkuni suorittajasta hetkessä olijaksi on ollut pitkä, joskus kivinenkin, mutta antoisa. Huomasin, että sillä hetkellä, kun sisäinen ääneni hokee, että nyt on pakko tehdä tämä, parhaan lopputuloksen saan, kun päästänkin irti. En puske, vaan päästän irti. Nykyään saan vähintään saman verran aikaiseksi kuin ennenkin, mutta oikeita asioita ja laadukkaammin. Sellaisia asioita, jotka kuvaavat sitä, kuka minä olen. Ja nautin hetkistä tehdessäni ja touhutessani – silloin minä olen minä isolla M:llä.

Lisää
kirjoituksia